Palstalle on tullut elokuu ja kaikki on liian pitkää tai leveää tai liian runsasta tai liian vihreätä ja kurpitsojakin alkaa olla jo aivan liikaa, ovat äkisti ja vain kolmessa yössä kasvaneet aivan hirveän suuriksi. Kohtuuttomia olentoja! Tosin, mikäs ja kukas minä olen sanomaan, tästä asiasta, mutta luonto on minusta aivan kohtuuton ja aika monessa asiassa. Sitä on muuten myös kananpaska joka tätä tuottaa.

Kannan jättikokoon kasvaneet kesäkurpitsat kotiin ja tyrkytän niitä, ja ehkä lievästi vastentahtoisillekin lähi-ihmisilleni. Kurptsan siemen on aika pieni, sanoisinko hyvin pienikokoinen tietoteoreettinen yksikkö, mutta aivan toista kuin se jota kutsutaan tiedoksi tai totuudeksi ja joka on ihmiskunnan tuottamaa tietotulvaa tai informaatiota mitä ihmisolento levittää, myös verkkomaailmaan.

Punasipulit kotoutuvat, nostin maasta niistä suurimman osan tänään. Elämä on ihme ja palsta on antanut minulle elämänriemua.

Vihan päivien ja painajaistenkin läpi tunkeutuvat inhimillinen lämpö ja tietoisuus siitä, että ihmiset eivät voi elää ilman toisiaan, ilman omaatuntoa, luottamusta ja myötätuntoa, kirjoittaa Leena Krohn esseekokoelmassaan ”3 sokeaa miestä ja  1 näkevä” (wosy 2003). Tämän esseekokoelmansa kolmannessa osassa hän pohtii eettisiä arvojamme, mm pahuuden ja idealismin suhdetta sekä terrorismia.  Hän kutsuu terrorismia omantunnon puuteeksi tai sen vajavuutta epidemiaksi. Ja sitä se on.

Terrori on omantunnon epidemia, jota esiintyy sekä yksilöiden, ryhmien että valtioiden välillä. Toisten ihmisten kärsimys on terroristille paitsi väline, myös tavoite. Terroristi ei tunnusta väärään ryhmään kuuluvien ihmisten todellisuutta, ei heidän samankaltaisuuttaan hänen itsensä kanssa. Terrorismia vastaan ei voi sotia tavanomaisin asein. Yksityisiä terroristeja tappamalla ei terrorismia tapeta vaan päinvastoin sitä siitetään lisää. Sitä ei voi eristää. Sitä ei voi antibiooteilla parantaa eikä rokotteilla ehkäistä. Se on pandemia, sillä ei ole kolkkaa maapallolla, jossa voisimme kuvitella olevamme täysin sen tavoittamattomissa. Se on hydra, jonka kaulasta versoo kimppu uusia päitä, jos yksi pää katkaistaan. Tämä vitsaus ei ole luonnon kosto, ei sattuman oikku eikä Jumalan rangaistus. Se siinä on pahinta. Rutto on ”meidän kaikkien yhteinen asia”, kuten Camus kirjoitti (tässä viitataan Camus’n teokseen Rutto, oma huom.). – L. Krohn (s.285-286).

Kesässä parasta on aivan se sama asia kuin ihmisessäkin: valo ja lämpö. Ihmisessä on toivoa ja rakkautta, siihen luotan. Se kestää ja on, vaikka valo vähenee ja tulee syksy sekä talvi.

Mainokset