Tänään on vuoden pisin päivä, huomenna auringon valoa on jo pipetin verran vähemmän. Yö tulee pidemmäksi. Kaikki kasvaa hurjasti, aivan kuin kasvit hengittäisivät valoa, venyttäisivät itsensä taivasta kohti. En ole viikkoon käynyt kuin piipahtamassa palstalla ja nyt olin siellä melkein koko päivän.  Liki tuhannen ajokilometrin jälkeen kasvimaa otti syleilyynsä, hengittelin kasvien kanssa. Leuto tuuli kävi iholla. Keltainen meri lainehti ympärillä kitkiessäni. Naapuri kertoi juttuja ja nauratti minua. Ilo on yksikertainen asia, kevyt kuin voikukan höhtyvä jota yhä lentelee siellä täällä.

Valkoiset perhoset ovat kadonneet, västäräkki kävi noukkimassa jotain maasta, hypähteli edestakaisin ja käänteli päätään. Pienet silmät katsoivat vikkelinä kohti, ja se lehahti omille teilleen. Maissi oli kasvanut tuplasti, varsi oli jo pikkusormen paksuinen patukka. Auringonkukat olivat myös venyttäneet pituutta kuin ne olisivat vihreätä kuminauhaa jota valolangoilla venytetään päivä päivältä täyteen mittaansa. Pinaatti on itänyt
huonosti, samoin punajuuri, olen tehnyt emämokan ja laittanut ne vierekkäin. Ehkä teen asialle jotain, tai sitten en. Peruna tunkee kilpaa härkäpavun kanssa maasta ja kurpitsat voivat hyvin. Herne, tilli ja persilja ja jokunen muukin, en enää muista mitä kaikkea olen minnekin työntänyt, punkevat vihreätä suheroa maan pinnalle.

Maissi on tuplannut pituutensa.

Auringonkukat ovat päässeet kasvuvauhtiin.

Jokunen, ei kuitenkaan Jaska vaan ehkäpä Munakoiso.

Keltainen kummallinen rikkakasvi joka on jo peittänyt viljelemättömät alueet. Muistuttaa rypsiä.

 

P.S
Blogi on päässyt TÄNNE

Mainokset